Voiko naista ymmärtää?

Gösta odottaa uutta naisystäväänsä kadunkulmassa. Ei tullut tasalta, eikä kymmentä yli. Taas sitä saa odottaa. Viisitoista yli, no nyt sieltä saapuu hän. Kauniina ja iloisena.

- Mikä kesti kulta? Mä tulen yleensä sua aikasemmin.

- Tiedetään! Parkkipaikka ei löytynyt, rengas puhkesi ja pyörryin liukuportaissa. Siinä muutama kertaselitys.

Voiko naista ymmärtää? kysyi Gösta itseltään. Voi. Tiettyyn rajaan asti. Sitten sanotaan ihan nätisti, reippaasti ja harkiten: nyt vittu mulle riittää! Tai tekis mieli sanoa, muttei aina tule sanottua yhtään mitään. Yhteiskuntarauhan ja harmoonisen yhteiselon takia tulee yleensä vain joustettua, nieltyä ja suvaittua milloin minkäkinlaista käytöstä ja ylikävelyä. Oma tunne ja toive jää sanomatta. Nykyään asiassa on jo pientä edistystä. Ehkä naisella on samoin häntä kohtaan? Nielee ja pitää itsellään myös tunnepuolen asioita. Mikä siinä on niin vaikeaa? Oman tunteen sanomisessa. Olisko se pelko siitä, että jos sanon oikeasti mitä ajattelen ja tunnen, niin toinen loukkaantuu ja sitten koko tää rakennus romahtaa? Se ei enää rakasta mua ja sanoo sitten näkemiin. Mutta onko se kaikki rakentaminen sitten ollut vaivan väärti, jos riita lopulta hajoittaa kaiken? Mitä jos kunnon riita toisikin meitä enemmän yhteen?

Koko syksynä työkiireiden keskellä ei ole tullut näitä asioita paljon kelattua, mutta nyt joulun alla välillä pulpahtaa. Tähänkö ne on mun edellisetkin suhteet kaatuneet? Vaikeuteen paljastaa sisintä, sanoa mikä painaa? Toisaalta kun ei saa sanottua negatiivista, ei kai se positiivinenkaan sieltä sitten nouse? Se voi kyllä nousta ja nouseekin tanakasti.