Bloggaaja AA-kerhossa

- Moi, mä olen Niilo ja olen bloggaaja tai sanotaan nyt niin kuin se asia on: olen blogisti. Nisti kuin nisti.

- Hyvä Niilo. Kiitos kun kerroit kuka olet ja todella mukavaa, että sä pääsit tänne meidän ryhmään. Kertoisitko hiemaan lisää itsestäsi ja tosta sun taustastasi, miten susta tuli blogisti?

- No, kaikki alkoi ihan sellaisesta viattomasta jutusta kuin piirtäminen lapsena, ensin kotona ja sitten koulussa. Ala-asteella tutustuin melkein heti ainekirjoitukseen ja aluksi mun jutut oli aika lyhyitä, kokeilevia, ja sitä ajatusta joutui hakemaan. Mutta vähitellen kuvaan mukaan alkoi tulla yhä kovempia aineita. Tuli sarjakuvaa, faktaa ja sellaista. Kyllä te tiedätte.

- Niin.

- Sitä vaan alkoi kirjoittaa eri aiheista ja faktan ja perussarjiksen lisäksi kokeilin ihan alusta lähtein myös fiktiota ja huumoria. Ja tää huumorihan oli sitten se varsinainen juttu, johon mä sitten jäin koukkuun. Siitä vaan tuli niin hyvä fiilis. Sai välillä todella hyviä kiksejä, jotka saattoi kestää pitkäänkin. To be on a long road trip, you know. Usein käytin ja käytän vielä tätä ns. synteettistä huumoria, jossa yhdistellään eri asioita. Ja se, että mä liikuin sellasessa jengissä, joka myös harrasti paljon huumoria ja tuki mua siinä. Sitä vaan tunsi olevansa osa jotain suurempaa. Kaikilla oli koko ajan hauskaa.

Mutta mulle ei sitten vanhemmiten aikuisiällä enää riittänyt se, että heittää läppää vain jossain kahvipöydässä tai baaritiskillä, vaan mä halusin myös kirjoittaa. Ihan niin kuin olin tottunut jo siellä ala-asteella. No, tää mun ”ystäväpiiri” tietysti tuki omalla tavallaan mua tässä ja mahdollisti tän jatkumisen. Ne tietty halus olla mun kavereita, koska mulla oli aina joku vitsi. Ne tiesi, että multa aina saa, kun itsellä ei ole.

Siinä pahimmassa kirjoittamisen tarpeessa ja huumorin puutteessa mä sitten keksin, että voisin perustaa blogin. Ja niin mä sitten aloitin. Tätä on vaikea tunnustaa, mutta tää on karu totuus, niin epätoivoinen vaan olin. Aluksi se oli taas sellaista hakemista, mutta sitten vajosin tälle nykyiselle tasolle, enkä taida omin avuin selvitä. Oon yrittäny tästä eroon, mutta se ei vaan oikein onnistu. Mä tarviin ryhmää. Tää mun kai vaan pitää hyväksyä.

- Hyvä Niilo! Tosta se lähtee.

- Niin. Aina välillä on pitkiäkin kausia, jolloin mä en bloggaa ollenkaan, mutta sitten taas on vaan ihan pakko kirjoittaa jotain. En tiedä, mistä se halu vaan tulee. Se on sellaista pakottavaa tarvetta suoltaa jotain.

Nyt olen taas ollut jo kohta viikon ilman, kuivilla. En ole kirjoittanut yhtään juttua, enkä julkaisut. Vaikka voin mä sen tässä nyt suljetussa piirissä kertoa, että onhan mulla koneella paljonkin vielä erilaista aineistoa ja nimenomaan huumoria, jota en ole kehoituksesta huolimatta tuhonnut. Mutta olen piilottanut itseltäni avaimen. Salasana on nyt todella vaikeasti löydettävässä paikassa, enkä pääse siihen niin vain käsiksi, vaikka haluaisinkin. En tiedä olenko valmis näkemään sitä vaivaa.

 

No, ette kai te oikeasti uskonu, että mulla olis salasana kateissa?