Polku vie eteenpäin

On turha verrata itseään kehenkään toiseen. Varsinkaan eri-ikäiseen. Kaikki me kuljetaan polkua eteenpäin. Vanhempi vain on ehtinyt pidemmälle. Polku voi nousta ylös vuoren rinnettä. Alhaalla on paljon kasvillisuutta, vettä, lapsia, eläimiä, tekemistä, tapahtumia ja jänniä nopeita tilanteita. Ylhäällä puut vähenee, alkaa tuulla, maasto käy kivisemmäksi. On vähemmän virikkeitä. Paleltaa, ympärillä on vähemmän ihmisiä. Eikä kaikki halua tänne ylös. Joku tekee leirin sinne laaksoon ja pysyy siellä, kiertää polkuja siellä. Lapset ehkä juoksee tätä polkua ylös, kun tulevat vanhemmiksi.

Mutta vuoren huipulta näkee kauas. Näkee taaksepäin alas laaksoon ja näkee kauas taivaanrantaan, muille vuorille ja muihin maisemiin. Jossain on todella upeat laitumet ja vihreää. Menisikö sinne? Vai käännynkö tästä oikealle ja menen tämän vuoren toiselle puolelle? Siellä on kylä. Vuoren huipulla aika hetkeksi pysähtyy ja oma tilanne välähtää mielessä. Olen nyt tässä, olen hieman pienempi kuin kaikki tämä ympärillä. Voin vaikuttaa siihen, minne menen, mutta en siihen keitä kohtaan. Voin vaikuttaa siihenkin, mitä tapahtuu - vähän. Lopulta hyvin vähän.

Katson taivaanrantaa ja pilviä yläpuolellani. Vieläköhän tämä sumu jatkuu pitkään? Vai alkaako tuulla ja tulee jälleen uusi kova myrsky ja joudun etsimään suojaa? Tai ehkä tuuli puhaltaakin taivaan puhtaaksi ja alkaa lämmin auringon paiste? Vai onko se lämmintä? Jos sittenkin kylmenee, kun kirkastuu? Edes Foreca ei tiedä. Varmaa on kuitenkin se, että aurinko on tuolla jossain ja se paistaa taas kohta, joskus, meille, minulle. Ja valo tuo elämän.